¨ Rossin lukucorneri

lauantai 7. lokakuuta 2017

Suomen hevonen. Kuopion kaupunginteatteri





Kävimme avecin (naisen joka hengailee samojen seinien sisällä missä miekin) kanssa katsomassa Kuopion kaupunginteatterilla Suomen Hevosen. Ensi-ilta näytelmälle oli jo aikaa sitten tullut ja mennyt alkuvuodesta, mutta silti perjantain päivänäytökseen riitti mukavasti porukkaa. 

Penkeille istumaan, lörpöttimet kiinni ja katse eteen. Salin valot himmenevät ja samalla muukin yleisö hiljenee. Esirippu nostetaan ylös ja lavalla käpöttää kaksi miestä. Vanhempi ja nuorempi. He puhuvat jostain hevoskaupoista ja moottoripyörän ostosta. Nuorempi, Eino Heiskasen esittämä pitkätukkainen heavyenkeli Kai, koittaa saada isänsä, Jarmo Perälän näyttelemän muhkevatsaisen Lassin, suostumaan puhumaan ex-anoppinsa vanhan hevosen myytäväksi ja samalla muutaman muun tutun kaakin. Sisialainen mafia ostaisi hevoset yhdeksällätuhannella eurolla ja rahat tulisivat käteen heti. 

Suunnitelma laitetaan käytäntöön ja siitä lähtekin pyörimään tarinan ranka, jonka ympärille tavalla tai toisella kiedotaan pienessä kylässä asuvan uusperheen arki ja hevoskauppojen tuomien ongelmien ratkaisumallit. Tapahtumapaikkoja on kaksi; Tupa ja piha. Simppelin siistiä. 

Ensimmäiset viisitoista minuuttia meni ihmetellessä mitä ihmettä lavalla tapahtuu, keitä nuo ihmiset oikein ovat, miten heidät suhteet toisiinsa toimivat ja mikä funktio lavan vasemmalla puolella olevalla ulkohuussilla oikein on?

Ulkohuussin unohtuessa näytelmä painoi hahmojensa kautta minut penkkiin ja nypsäytteli välillä korvannipukoita ja kutitteli suupieliä ylöspäin.

Tarinasta kehkeytyikin mielenkiintoinen kuvaus hahmojen mielenmaailmoista keskinäisten suhteittensa ja aikakauden valoissa. Juonesta en kerro enempää, mun mielenkiinnon varasti hahmot. 


Mervi, Lassi ja Aili. 



Hahmoista: 

Ailin äite (Katri-Maria Peltola)  oli sellainen elämänsä syksyä elävä, pieni ja pippurisen itseironinen huulilörppä. Elo ei ole nautittavaksi, vaan elettäväksi. Parhaimmat repliikit kuuluivat ehdottomasti Ailin äitelle. Jäin vähän harmittelemaan, etten saanut mihinkään muistiin parhaimpia letkautuksia. En myönnä, mutta jos olisin joskus mummo, olisin tuollainen.

Ailista (Seija Pikänen) huokui suomalaisen vahvan lempeä hyväksyntä elämää ja sen tuomia haasteita kohtaan. Jos kerta asuu äitinsä ja ex-miehensä kanssa (jonka nykyinen nainen ramppaa talossa), eikä ole pahasti katkeroitunut, niin jotain katajaisen sisukasta rinnassa täytyy sykkiä. Mutta niistä saunakorttikuvista olisi voinut Ailille aueta todella mielenkiintoinen ura, sen näytelmän haluaisin myös nähdä. 

Aluksi mietin, että mikä perhana Lina Patrikaisen hahmoa, Merviä, Lassin nykyistä naista, oikein vaivaa? Ärsyttävä hihhuli, jota kohtaan aloin kuitenkin myöhemmin tuntemaan empatian sekaista arvostusta. Saatoin myös hetken miettiä, että Mervi olisi myös voinut toimia omana aikanaan saunakorttikuvissa. Ihanan hermoheikko huitale :) 

Jaana (Anna Kuusama), Lassin ja Ailin tytär, ja hänen hyvä ystävänsä, Kirsikaija (Johanna Kuuva), olivat aivan kelpo kaksikko esimurrosikäisiä likkoja. Ehkä hiukan kovaa ja korkealta meni välillä tyttöjen hommat, mutta eikös se siinä iässä tainnu niin ollakin? Tytöistä löytyi myös se lapsekkaan aikuisempikin puoli, joka tasasi pienen hämmennyksen viihdyttäväksi.   

Kai, mörrimöykky heavyenkeli, oli omassa stereotyyppisessä latteudessaan yksi suosikkejani. Suosittelisin hahmolle hymy/kukkaisterapiaa tai raha-asioiden kuntoon saattamista. Silloin siitä mopostakin voisi nautiskella vapaammin. Samaistuin jääkaapilla käyntiin ja nakkipaketin tuhoamiseen. Respect!

Lassi, omat vastuu-alueensa töhöillyt mies, jonka karisma oli vielä tavalla tai toisella purrut nuorempaan naiseen, Merviin. Tai Lassi oli nähnyt eronsa jälkeen Mervin ujon luonteen ja huomannut tilaisuutensa tulleen, mene ja tiedä.
Luulen kuitenkin, että jos Ailin saunakortit olisivat lähteneet kunnolla lentoon, ei Lassi olisi vaimonsa lämpöisestä kyljestä mihinkään lähtenyt. Siellä olisivat nyt maailmalla, ökyveneiden kansilla siemailemassa samppanjaa tai vihermehuja, laittaisivat kokin välillä keittämään perunoita pahimpaan koti-ikävään ja käskisivät nuorta Juliota (perämiestä) levittämään Ailin äiten selkään aurinkorasvaa.


Ailin Äite ja tyttären tytär, Jaana 13v.


Johtopäätös:

Koko soppa oli Ailin syytä. Saunakorttikuvissa olisi ollut kaikkien turvattu ja hyvä tulevaisuus. 


Arvio:

Näytelmä oli siis vallan kelpo ja viihdyttävä. Suosittelen lämpimästi :)

-----------

Blogiyhteistyö kaupunginteatterin kanssa.



  


keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Päivitys syksyn aikaan



On se tämäkin blogi vielä olemassa. 

Tällä hetkellä en kuitenkaan koe tarvetta arvostella lukemiani kirjoja. Ehkä jopa vähän ahdistaa jos pitäisi raapustella luetuista kirjoista ajatukset esiin. Hyh. 

Olen lukenut:

- Odinnin ratsu, Skandinaaviset jumaltarut. Anni Sumari
- Terveysmetsä. Marko Leppänen, Adela Pajunen
- Soturit, Karoliina Kouvola
- Joku kirja jonka nimeä ja tekijää en muista. Vihjeinä: Suomalaisen naisen kirjoittama. Henkiseen kasvuun liittyvä. Siniharmaan valkoinen kansi. Naisen ikä yli 46v. Tykkää syödä hyvää ruokaa. Kirjassa mainittiin pinkit maasturit.

Olen lukemassa:

- Vaarallinen juhannus. Tove Jansson
- Salaisuuksien kirja. Deepak Chopra
- Tapojen voima. Charles Duhigg
- Valtaistuinpeli. George R. R. Marrin
- Tools of titans. Tim Ferris

Olen kirjoittanut/kirjoitan:

- Pastori Nenonen. Scifikäs pohjoismaisissa myyteissä sotkettu raakuus.
- Gisella ja Jeremias. Nykyhetkeen sijoittuva epärealistisen mytologinen rakkaustarina
- Akmeel trilogia. 1500-luvulla eläneen lappalaisen noaidin kertomus.

Menen fiiliksen mukaan. Jos en menisi, kiukuttelisin. En halua olla pakollinen tai pakosta.

Lukekaa. Kirjoittakaa. Liikkukaa!!

Heips!

tiistai 22. elokuuta 2017

Havukka-ahon ajattelija, Veikko Huovinen



"Miksi toinen päivä tuottaa enemmän hankaluuksia kuin toinen? Mikä on se sääntö, että toisinaan kaikki menee haukan persieen ja toisinaan on niin mukava olla?"
Kirjailijasta ja kirjasta:

Vuonna 1952 ilmestyi Havukka-ahon ajattelija, joka oli myös samalla läpimurto Huoviselle  (vaikka tuskinpa hän sellaista havitteli?) Ennen Havukka-ahoa Huovinen oli kirjoittanut tarinoita ja kertomuksia lehtiin ja hän julkaisi ensimmäisen novellikokoelmansa `Hirri` vuonna 1950. Urallaan Huovinen saavutti useita palkintoja ja tunnustuksia ja hänen teoksistaan on tehty myös näytelmiä sekä elokuvasovituksia. Mutta ehkäpä kaikkein tunnetuin hänen teoksistaan on tämä, Havukka-ahon ajattelija.

Kirjassa tuumailee, irvii ja tupruttelee piippuaan meidän kaikkien tuntema Konsta Pylkkänen. Häntä pyydetään oppaaksi ja apumieheksi kahdelle Helsingistä saapunelle maisterille jotka haluavat tutkia Kainuun korpiluontoa. Omaperäisellä tyylillään ja mielenkiintoisella ajatuksenjuoksullaan Konstasta tulee korvaamaton apu maisteri Ojastolle ja maisteri Kronbergille.

Maisteri Ojasto ei tiennyt mitään siitä, että apuvoimat, joita hän oli monta päivää odotellut, olivat noinkin lähellä. ...hän otti tuon tuostakin esiin heinän, ruohon saran tai sammalen. Katseltuaan aina hetken suurennuslasilla kasvin tuntomerkkejä hän asetti sen harmaiden imupapereiden väliin puristumaan ja kirjoitti muistiin kasvin tieteellisen nimen, löytöpaikan ja muuta tarpeellista.... "Voi saakeli!" sanoi Konsta hyvin hiljaa, mutta sitä innostuneemmin, "Nyt kyllä heinän arvoitus ratkeaa."

Konsta miettii ja kääntelee omalla luovalla tavallaan ajan tapahtumia, niiden vaikutuksia ja sitä mikä teoria ja käsitys olisi missäkin aiheessa se lopullinen ja tosi. Myönnän, parissa kohtaa eksyin totaalisesti tuolta ajatusten poukkoilevalta kärrypolulta, mutta kipusin kuitenkin hetkessä takaisin kyytiin.

Haavikon käyttämä runsaasti kuvaileva kieli sai sydämen ikävöimään takaisin luontoon. Suoraan sanottuna häikäistyin ja lopulta häpesin itseäni sen suhteen miten vähän olen aikaani metsien suojissa ja järvien aalloilla viettänyt. Ja kuinka niin luonnollinen osa ihmisen arkea on rapissut pieniksi viipaleiksi puistoja, lähimetsiä ja prosessoitua ruokaa. En väitä, etteikö nyt olisi vaivattomampaa elää kaikessa yltäkylläisyydessä, mutta ainakin minä unohtelen kroonisesti sen mistä ja miten porsaanfile tai kananpojan rintaleike on lautaselleni tullut. Unohtelen päivittäin miten valtava voima puhtaalla luonnolla on, miten se elähdyttäisi asfalttipölyä niellyttä sisintäni ja miten minun tulisi sitä kunnioittaa.

Mutta ei Huovinen pelkästään luontoa ylistä, väliin hän piikittelee myös ihmisen olemista:

Kun joku näkee erilaisen ihmisen kuin itse on tai luulee olevansa, niin heti kohta hän on valmis kuvittelemaan toisesta kaikenlaista kummaa.. Niinpä pojatkin epäilivät, että Pylkkänen taisi olla vähän tärähtänyt pärekainalo...
Mutta huolimatta pienistä erilaisuuksista - hautuumaalla kerran tavataan. Siellä on ihmisen sukukokous, eikä ole kiertämistä kellään. 

Lempikohta:
Mustien metsien ympäröivä salojärvi oli mieliinpainuva näky. Oli usvaa, koleutta. Selittämätöntä yksinäisyyden tunnetta ja onttoutta rinnassa. Aurinko oli poissa. Ilmassa oli eriskummallisia hajuja. Kummallisin niistä oli rannan tuoksu, rannan jolle oli ajautunut kaisloja, mätäneviä ruohoja, kuolleita pikkukaloja, ja jola monet liekopuut tai harmaat, veden syömät juurakot lakosivat. Rantahietikolla näkyi ketun jälkiä ja suuren metson luuranko, jossa siivet olivat vielä kiinni. 

Jälkisanat:

Olipa hyvä, että kirja tuli luettua vasta nyt, eikä räkänokkaisena teininä pakonomaisesti äikän tehtävän muodossa. Kirjassa on paljon ajatonta viisautta, vinksahtanutta lempeyttä ja ajatuksia herätteleviä kohtia, joihin tulee varmasti palattua useamminkin. Toisaalta olen hieman pettynyt, etten ole Huovista aikaisemmin löytänyt..

Sanoja selvitettäväksi:

- Lisku
- Murrakko
- Syylingit
- Lynniskellä
- Huolainniekka
- Komo

Lukema: 10/10


Saaliiksi kelpasi toki vapauden tunne, jonka saattoi säilötä vaikka sydämen vasempaan eteiseen, siihen muistojen nelikkoon.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...